Valmennusryhmät ja -leirit – ollako vai eikö olla, siinä pulma
Siteerasin hieman William Shakespearea, koska se sopi mielestäni hyvin tähän ”hiihtopulmaan”. Alkukesästä on keskusteltu paljon valmennus- ja maajoukkueryhmistä, sekä Suomessa että ulkomailla, jopa Norjassa. Päähuomion on vienyt Suomen Hiihtoliiton vaikea taloudellinen tilanne. Sehän heijastuu nyt myös suoraan maajoukkuetoimintaan, joka on supistunut merkittävästi. Kritiikkiäkin on esitetty, hyvä niin. Mutta, tämä on tuonut myös hyviä asioita.
Kaikki maajoukkuehiihtäjät nimettiin viimeistään kesäkuussa, 18-vuotiasta aikuisten A-maajoukkueeseen. Tämä prosessi kesti tällä kertaa kauan ja ainakin tähän pitää jatkossa saada merkittävä muutos. Harjoituskausihan alkaa yleisesti 1. toukokuuta, joten siihen pitää ainakin tulevaisuudessa pyrkiä, että maajoukkueet ovat silloin selvillä ja sopimukset allekirjoitettu, myös valmentajien ja muun henkilökunnan. Esimerkiksi FSS:n aikuisten valmennusryhmä oli ensimmäisellä lumileirillä jo huhtikuun lopulla. Kerettiin hyödyntämään Pohjois-Suomen parhaimmat hiihto-olosuhteet. Myös puolustusvoimien ryhmät pääsivät aloittamaan harjoituskauden normaalisti. Pieni toimija on usein vikkelämpi toimiessaan.
Se, että A-maajoukkueella on tällä harjoituskaudella vain pari ulkomaanleiriä ei ole tietenkään optimaalinen tilanne. Eniten kärsii mielestäni nuoret tulijat, jotka tarvitsisivat kokemusta harjoittelusta ja elämisestä parhaiden kanssa, hyvissä harjoitusoloissa. Aikaisemmin maajoukkue on harjoitellut paljon Vuokatissa, mutta nyt näille leireille laitettiin ruksi päälle, peruttiin. Tähän vajeeseen koitetaan vastata maajoukkuevalmentajien vetämällä päivittäisvalmennuksella. Tämä on hyvä lisä tässä kokonaisuudessa, jos urheilija pystyy hyödyntämään Vuokatin harjoitusoloja.
Tilanne vaikuttaa tietenkin maajoukkueurheilijoiden valmistautumiseen kauteen, mutta myös kaikkiin nuoriin tuleviin hiihtäjiin. He eivät pääse läheltä näkemään, kokemaan ja seuraamaan, kun tasavallan huippuhiihtäjät harjoittelevat. He eivät pääse kätevästi tapaamaan esikuviaan, syömään samassa ruokalassa tai pyytämään nimmareita. Toivottavasti tällä ei ole suurempaa merkitystä isossa kuvassa, koska me tarvitsemme kaikkia hiihtäjiä pitääkseen laji elinvoimaisena. Onneksi Vuokatti Sport järjesti tutun Become a Champion -tapahtuman. Ainakin 170 nuorta hiihtäjälupausta pääsi leirillä näkemään idoleitaan läheltä, nyt myös kesällä, rennommassa ilmapiirissä.
Olympiavoittaja Iivo Niskasen päätöksestä jättäytyä maajoukkueesta harjoituskaudella on tietenkin keskusteltu. Hyvä, että se on herättänyt mielenkiintoa, jopa yli laji- ja jopa maarajojen. Iivo Niskasen ratkaisu on mielestäni hyvin looginen ja jopa odotettu. Miksi sitoutua johonkin, jos ei kuitenkaan koe hyötyvänsä siitä? Hiihto on kuitenkin yksilölaji. Iivo on viime vuosina toiminut ”veturina” miesten maajoukkueessa, hän on ainoana henkilökohtaisena arvokisamitalistina asettanut riman kansainväliselle tasolle. Hän on ollut tärkeä mittari leireillä. Mutta, onko Iivolle löytynyt tarpeeksi haastajia leireillä, sellaisia, jotka olisivat laittaneet Iivon koville ja puskeneet häntä eteenpäin? Ei varmaan ihan jokaisessa harjoituksessa. Iivo Niskasella on jo niin paljon menestystä vyöllään, että hän pystyy myös taloudellisesti tekemään tällaisen irtioton. Samoin teki myös Norjan ykköstykki, Johannes Hösflot Kläbo ja moni muukin on pohtinut samaa ratkaisua, myös Suomessa. Nyt oli kuitenkin hyvä, että muut huiput pysyivät liiton toiminnassa, koska muutenhan olisi voitu kyseenalaista koko valmennusjärjestelmän tarpeellisuutta.
Valmennuksellisesti johonkin ryhmään kuuluminen voi olla jopa ongelmallista. Yleensä kaikki sitoutuvat noudattamaan valmentajien laatimaa harjoitusohjelmaa. Mutta, mitä jos kokee, ettei se itselle sovikaan? Jos ohjelma ja painotukset ovat aivan toisenlaiset, kuin oman henkilökohtaisen valmentajan kanssa tehdyt valmennukselliset ratkaisut? Näinhän se aika usein onkin. Voiko siis joku huippuhiihtäjistä tällä kaudella jopa hyötyä siitä, että leirejä on vähemmän, että voi noudattaa niitä omia toimivia kuvioitaan? Uskon, että näin on. Suomen eri lajien yksilöurheilu perustuu edelleen pitkälti valmentaja-urheilija-taistelijapareihin. He tekevät tiivistä yhteistyötä; suunnittelu, toteutus ja seuranta toimii. Maajoukkueleirit toimivat hyvinä kontrollipätkinä, tilannetsekkauksina, että ollaan muiden vauhdissa. Tämä on kokonaisuus, jonka pitää toimia.
Tämä kevät ja alkukesä on vihdoin tuonut myös ”tallimeininkiä” takaisin perinteiseen maastohiihtoon. Joku saattaa vielä muistaa esimerkiksi eteläpohjalaisen Jussi-tallin vuosikymmenien takaa. Nyt on syntymässä taas vähän samaa henkeä. Tällaista toimintaahan on ollut jo pitkään Ski Classicin puolella, jossa eri maiden urheilijat ovat maratonmatkoilla edustaneet samaa tiimiä. Yleensä taustalla on ollut yritysmaailman sponsori. Malli on tietenkin otettu ammattilaispyöräilystä, jossa on toimittu näin jo pitkään. Tätä viritettyä meininkiä voi parhaillaan seurata Tour de France-etappiajossa.
Moni maajoukkuetason hiihtäjä liittyi siis tänä keväänä niin kutsuttuun E-maajoukkueeseen, Electrofit-ryhmään. Kokeneet valmentajat ja lahjakkaat hiihtäjät tekevät hiihtohommaa yhdessä. Olen seurannut menoa vain somen välityksellä, mutta toiminta vaikuttaa systemaattiselta, iloiselta ja ammattimaiselta. Heistä tulee hyviä haastajia liiton toiminnalle. Toivottavasti tulevaisuudessa löytyy enemmänkin tämäntyyppisiä ratkaisuja. Oikeastaan moni aikuisten huippuseura toimiikin jo tämän mallin mukaisesti. Tämä tuo hyvän lisän suomalaiseen hiihtoon.
Eli, kyllä tämä tästä. Vaikeuksien kautta voittoon. Usko suomalaiseen hiihtoon ei lopu, koskaan! Ja aina voi peilata näitä pieniä hiihtopulmia siihen, mitä muualla maailmassa tapahtuu.
Glenn Lindholm
